Kaksi vuotta ilman äitiä. Milloinka helpottaa? En enää meinaa soittaa tai tekstata äidille, mutta jatkuvasti hänen poissaolonsa muistuttaa itsestään. Joka päivä, melkein joka hetki. Tiedän että äiti olisi ollut ylpeä minusta kun käsityöharrastukseni on ottanut vallan, olisi ihastellut töitäni ja mikä tärkeintä olisin saanut tehdä jotain äidille.  Isä on isä, samat asiat pätevät häneen mutta ei isä kuitenkaan ole sama kuin äiti (isää väheksymättä kuitenkaan). Ilmassa on haikean suloista katkeruutta ja suurta kaipausta. Kyllä tämän kanssa oppii elämään, kun on pakko MUTTA...

Hän jota rakastin ei ole täällä.
Hän lähti sade hiuksillaan.
Nyt tuuli hiljaa itkee vetten päällä,
ja kylmä kaste peittää maan.

Hän jota rakastin yön syliin lähti.
Hän jossain kulkee yli nurmikon.
Nyt lempeästi loista, taivaan tähti.
Hän ehkä yksinäinen tänään on.

Hän jota rakastin on poissa, poissa,
vaan lämpönsä hän jätti sydämeen.
Näen hahmon heijastuvan ikkunoissa
ja yhä kuulen äänen vaienneen.

Hän jota rakastin käy yli sillan
vaan sydäntäni yhä soittaa hän.
Ja aina saapuessa uuden illan
käyn hänen kanssaan halki pimeän.

Hän jota rakastin – ei ole toista.
Sain kerran lahjan kaikkein suurimman.
En avaruuksista, en maailmoista
voi löytää toista, häntä rakastan.
~Anna-Mari Kaskinen

Eilen tuli vuosi äidin kuolemasta, ikävä on edelleen kova.

Vaikea keksiä otsikkoa.

Ensimmäinen joulu ilman äitiä lähestyy hurjaa vauhtia, voisinpa kääntää kelloa vuoden taaksepäin. Nauttisin ihan eri lailla ajasta äidin kanssa varsinkin jos tietäisin mitä tuleman piti. Mutta tässä tapauksessa sitä ei voinut mistään tietää. Tai no ehkä ennusmerkit olivat nähtävissä mutta olisi pitänyt olla aikamoinen ennustaja jotta olisi tulevan tapahtuman nähnyt ennalta. Minun silmäni eivät tilanteen todelliselle vakavuudelle näemmä auenneet, muutenhan äiti saattaisi olla elossa. Mutta voiko ihmistä auttaa väkisin? Äiti suri niin kamalasti 2001 kuollutta veljeäni että kuoli hiljalleen siinä itsekin.

Syksyn mittaan on tullut monia asioita mieleen mitä olisi tahtonut äidille kertoa tai näyttää. Olisin halunnut ilahduttaa äitiä käsitöilläni joista syksyn alussa innostuin. Nyt tekeillä oleva huivi olisi ollut äidille juuri passeli. Pitäisiköhän tästä äidin poismenosta päästä joskus yli? Pakkohan minun on sen kanssa elää kun en muuta voi. Toisaalta tarvitseekokaan siitä yli päästä, olihan äiti elämäni tärkeimpiä ihmisiä.

Katselin äidistä vuosi sitten otettuja videoita joku aika sitten. Aika aavemaista mutta olen onnellinen että minulla ne videot on koska olen aika ajoin pelännyt että unohdan äidin äänen ja sen miltä äiti näytti. Se on ollut painajaistenkin aiheena.

 

Muutin perheeni kanssa Jyväskylästä Vaasaan 1.9.2006. Näin jälkeenpäin, en olisi ikinä muuttanut jos olisin tiennyt mitä on tulossa. Kävimme Emman kanssa Jyväskylässä lokakuussa ja joulukuussa. Joulukuussa äiti oli jo väsynyt. Minä näin äidin viimeisen kerran 11.1.2007 torstaina. Isäni soitti suru uutisen maanantai aamuna 15.1.2007. Isä oli löytänyt äidin pois nukkuneena aamulla kuuden aikaan. Puolen yön aikaan äiti oli ollut vielä elossa.

Tuolloin torstaina 11.1.07 junassa ollessani vaihdoin äidin kanssa aika monta tekstiviestiä. Äiti pahoitteli sitä että oli niin väsynyt ettei jaksanut paljoa tehdä kanssani, lepäsi vain. Isäni sanoi tuolloin Jyväskylässä ollessani että äiti pitäisi viedä lääkäriin. Olisin vienyt mutta äiti ei lähtenyt. Milläs aikuista ihmistä pakottaa. Äiti myös tekstasi minulle että tehdään sitten seuraavalla kerralla jotain mukavaa ja että hän jäi minua ikävöimään kun lähdin. No seuraavaa kertaa ei tullut.

Äidin kuolinsyystä en tässä kerro sen enempää kuin että suuri osa on lääkäreiden huolimattomuudella. Hoitovirhekantelu on tekeillä, kun vain jaksaisi sen tehdä.

Omaa suruani "pahentaa" se kun ajattelen miten paljon esim isäni kärsii. Ehtivät äidin kanssa olla reilusti yli 30 vuotta yhdessä. Suren sitä kaikkea mitä äidiltä jäi näkemättä ja kokematta.

Ehkä tämä on tässä tällä erää, rupeaa ahdistamaan niin kovasti että täytyy jatkaa joku toinen hetki.

Emma äidin ja isän kanssa jouluna 2004

Emma ja äiti nukkuu päikkäreitä

Äiti ja Emma 16.8.2006 kun Emma täytti 2v. Tämä kuva on erityisen tärkeä minulle. Kaikki lastenlapset olivat äidille tärkeitä mutta Emma eritoten koska Emmaa äiti näki eniten.